Minun matoni
Kellarikomerossani asuu kymmeniä matoja. Ne ovat minulle tärkeitä, sillä ne saavat minut ajattelemaan kuolemaa.
Joitain viikkoja sitten maksoin Järvenpäässä asuvalle miehelle 20 euroa siitä hyvästä, että hän lähetti minulle postissa matoja. Kun annoin hänelle osoitteeni tori.fi:n chatissa, sovellus varoitti minua siitä, että liikkeellä on huijareita, eikä henkilötietojaan kannata kertoa tuntemattomalle kevyin perustein. Hetken pelkäsin tulevani huijatuksi, ja imeskelin huolestuneena hammasrivissäni ylhäällä oikealla olevaa koloa. Lopulta kuitenkin tajusin, että huijareista varoittava viesti esitetään automaattisesti aina, kun sovelluksen algoritmi havaitsee, että sen käyttäjät keskustelevat postiosoitteista, puhelinnumeroista ja maksutiedoista. Ei syytä huoleen – ammattimainen huijari tuskin valitsisi syötikseen matoja, ellei sitten ole tarkoitus pyytää kalaa, ja minä olen ihminen.
Madot saapuivat nopeasti kirkkaassa pakasterasiassa, jonka kanteen mies oli tehnyt ilmareikiä. Madoilla oli pehmusteena kosteaa multaa ja aivan ohueksi silputtua aaltopahvia. Ne eivät vaikuttaneet olevan matkasta moksiskaan, vaan kiemurtelivat purppuraisina ja kosteina ketterästi pakoon valoa, kun avasin pakkauksen.
Madot olivat tunkiolieroja (eisenia foetida), ja minä laitoin ne kolmesta 30 litran käymisastiasta kellarikomeroomme rakentamaani torniin mullan ja pahvisilpun kera. Sirottelin pinnalle porkkanankuoria ja sellerinkantoja niille ruoaksi.
Ajattelen matoja paljon. Käyn päivittäin katsomassa, miten niillä menee. En silti ole asiasta ihan varma, sillä en oikeastaan tiedä, miten matojen hyvinvointia pitäisi arvioida. Kun kurkistan kiljupönttöön, näen hädin tuskin kolme matoa, vaikka niitä pitäisi olla siellä kymmeniä. Tiedän kuitenkin matojen viihtyvän pimeässä ja lähellä pohjaa, joten en ole tästä huolissani. Näkemäni madot ovat vilkkaita, eli ne kiemurtelevat ahkerasti. Porkkanankuoret katoavat astiasta hiljalleen. Ehkä niillä siis on kaikki hyvin. Toisaalta tämä saattaa olla toiveajattelua. Ehkä olen huijannut itseni uskomaan, että madoilla on kaikki hyvin kiinnittämällä huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka tukevat tätä johtopäätöstä ja jättämällä muut huomiotta. Minä nimittäin haluaisin kovasti, että madoilla olisi kaikki hyvin. Ne ovat minun matojani, vaikka ne eivät itse sitä tiedäkään. Minä maksoin niistä 20 euroa ja sen seurauksena ne joutuivat ensin ahtaassa muovirasiassa postiautoon, sitten pakettiautomaattiin ja lopulta kiljupönttöön. Olen tehnyt päätöksiä niiden puolesta, joten olen niistä vastuussa.
Ajattelen matoja erityisesti öisin. Kellarikomero, jossa ne asuvat, sijaitsee sattumoisin suoraan makuuhuoneemme alapuolella. Jos en saa nukuttua, tuijotan vuoroin kattoa, vuoroin vieressäni nukkuvaa vauvaa ja pohdin, mitäköhän madot sillä hetkellä tekevät. Leikin, että kuulen niiden äänet, sen miten ne luikertelevat, möyrivät ja rouskuttavat selleriä ja porkkanaa. En oikeasti ole koskaan kuullut minun matojeni päästävän pihaustakaan, mutta aiemmin kesällä pääsin kuuntelemaan taiteilija Tamara Hendersonin tunkiolieroja. Hendersonin teos Matojuttu on esillä Vallisaaressa osana Helsinki Biennalia. Installaatio on matokompostori (hienompi kuin se, jonka rakensin kiljupöntöistä), joka on mikitetty niin, että siinä asuvien matojen äänet voi kuulla ihmiskorvin. Ne kuulostavat aika lailla tältä: mums mums mums mussun mussun gräääääh hmhmhmmhmhmmmm blöblöblöblöb mmmmmmmm. Sitä minä ajattelen aina kun ajattelen omia matojani.
Eräänä päivänä menen katsomaan matoja. Kun siirtelen kompostorin kerroksia, jotta näkisin lierot paremmin, yksi niistä tarttuu päällimmäisen kiljupöntön pohjaan. Kun nostan muovisammiota, liero tippuu kellarin betoniselle lattialle. Se on hoikka ja vaaleanpunainen, reppana pikku parka kovalla ja kuivalla lattialla. Minun käy sitä sääliksi ja nostan sen heti käteeni, haluan suojella sitä. Kun se koskee ihoani, minua alkaa kuitenkin ällöttää. Olen viimeksi pitänyt matoa kädessä lapsena. Minusta on tullut sittemmin hienohelma. Tiputan madon nopeasti takaisin kiljupönttöön ja kiirehdin yläkertaan käsienpesulle.
Loppupäivän kuulen korvissani Matojutun äänen. Blöbbblöbblöbb mums. Tunkiolieron väitetään syövän jopa oman painonsa verran biojätettä päivässä. En usko, että lattialta pelastamani mato ymmärtäisi, jos yrittäisin selittää sille, että minä en ole biojätettä. Ehkä se sanoisi jotain sellaista kuin mömmömömmuummuuuu bläääöööö ennen pitkää kaikki ovat biojätettä gngngnggggg. Minä yrittäisin sanoa sille, että en minä ole biojätettä senkin tyhmä mato, vaan sinun omistajasi, mutta mato ei ymmärtäisi, mitä tarkoitan. Millä tavoin minä muka omistan sen, sehän vain elää tavallista madon elämää, jota se muutenkin eläisi, luikertelee pimeässä ja kosteassa mullassa ja syö sitä, mitä mullan pinnalta löytää. Sillä tavoin, minä vastaisin sille suivaantuneena, että voin milloin hyvänsä päättää elämäsi loppumisesta ja myydä sinut vaikkapa kalastajille syötiksi. Madon elämä voi päättyä milloin hyvänsä: maailma on täynnä nälkäisiä lintuja ja julmia kalastajia, se sanoisi. Hmhmhmhmh glööööbbbbb.
Innostukseni matoavusteiseen kompostointiin sai alkunsa siitä, kun keväällä haltuuni annettiin viljelypalsta. Sen piti olla mukava, kepeä harrastus. Nopeasti siitä tuli kaiken vähäisen vapaa-aikani nielevä pakkomielle. Aina kun puolisoni tuli töistä kotiin, hylkäsin perheeni ja ponkaisin polkupyörän selässä kitkemään, kastelemaan, niittämään, kääntämään, kaivamaan ja leikkaamaan. Jos en päässyt palstalle, olin surullinen ja ajattelin palstaa. Innostuin permakulttuurista, eli ajatuksesta että viljelyn – ja elämän ylipäätään – pitäisi olla ekologisesti kestävää. Permakulttuurin periaatteisiin kuuluu ajatus siitä, että materiaaleja on kierrätettävä mahdollisimman paljon, jätettä ei saa tuottaa ja että yleensä on tarpeetonta ostaa yhtään mitään. Aloin hävetä sitä, että palstalla lojui lannoitteeksi hankittu sangollinen kanankakkaa. Miten olin saattanut ostaa ravinteita muoviämpärissä kaupasta, kun heitin joka päivä menemään arvokkaita ruoantähteitä biojätteeseen, puhumattakaan kaikesta siitä ravinnerikkaasta tavarasta, jonka huuhdoin alas vessanpöntöstä.
Kiinnostukseni ravinteisiin ja niiden tehokkaaseen käyttöön eteni niin pitkälle, että kun minulta piti keväällä poistaa viimeinen maitohammas (se oli heilunut jo vuosikymmenen, mutta olin tarrannut siihen jääräpäisesti kiinni), pohdin pitkään pitäisikö se haudata palstalle. Maaperä saisi siitä arvokkaita ravinteita, jotka saisivat kasvini kasvamaan rehevämpinä. Voisin syödä jäljellä olevilla hampaillani vaikkapa kurpitsan, jossa olisi poistetun hampaan ravinteet ja näin mitään ei menisi hukkaan. Se olisi sitä paitsi symbolisesti hieno teko: Papua-Uuden-Guinean asukkailla on kiinnostava käsitys sukulaisuudesta: sukua ovat kaikki, jotka syövät ruokaa, joka on kasvatettu maassa, jota esi-isät ovat ravinneet ruumillaan. Minä voisin olla esiäiti, joka ravitsee viljelypalstan maata ruumillaan ja tehdä sukulaisiani kaikista ystävistä, joille tarjoilen palstan antimia.
Lopulta en haudannut palstalle hammastani, mutta hankin kyllä matoja kompostoimaan jätteitämme. Tunkiolierot syövät ilman hampaita. Ne vain imaisevat ruoan sisälleen ja sulattavat sen entsyymien avulla. Ne syövät lähes kaikkea, mitä maasta vain löytävät. Internetin kompostinrakennusohjeissa varoitetaan antamasta madoille lihaa tai maitotuotteita, mutta tässä on kyse vain siitä, että silloin komposti alkaa haista. Villit madot syövät kyllä lihaakin. Ne hajottavat ruoansulatuksessaan kaikenlaista tavaraa, muuttavat sen jätteestä maaksi. Jos minä haluan ruumiillani ravita kuoltuani viljelypalstan maata (tähän tuskin Helsingin kaupunki tosin antaisi lupaa), olisi minun oltava ensin madonruokaa. Luita ja hampaita madot eivät kuitenkaan pysty sulattamaan.
Palsta on aarin kokoinen, ja jaamme sen puoliksi ystävien kanssa. Eräänä päivänä yksi meistä kaivaa syvän kuopan, jonka pohjalta löytyy hammas. Se on suuri, harmaa ja huokoinen, mutta tunnistettava. Se on luultavasti kuulunut metsäkauriille. Mutta kaikkien nisäkkäiden hampaissa on paljon samaa ja erillään leukaluista se näyttää kovin tutulta, melkein inhimilliseltä.
***
Vauvalle palstan antimet maistuvat. Se mussuttaa mielellään uusia, vain pari tuntia sitten nostettuja perunoita. Vihreät härkäpavut ovat siitä herkullisia keitettyinä. Silti se saa edelleen suuren osan ravinnostaan minusta. Välillä se imee rintaa sotkuisesti, huonolla otteella ja kuulostaa samalta kuin madot: mnmnmnmnnm ööööööööööö hmmmmmmm. Sen hampaat ovat puhkeamassa ja se viihtyy rinnalla tavallista enemmän. Joskus se puree uusilla, sahalaitaisilla etuhampaillaan ja käkättää, kun torun sitä. Pureminen sattuu, mutta en osaa olla siitä kovin pahoillani, onhan se minun vauvani.
Menen vauvan kanssa katsomaan matoja, mutta se ei ole niistä kiinnostunut. Kun avaan kiljupöntön kannen, madot eivät onneksi juttele minulle. Huomaan kuitenkin, että kuulen ihan ilman taiteellista mikitystäkin niiden äänet. Vahvistamattomana niiden luikertelu kuulostaa seesteiseltä. Ääni on samankaltainen kuin astioita pesevällä tiskikoneella. Se on aika kodikas.